Shadow of the Colossus (PS2) ****½
Toinen PS2:lla pelaamani peli olikin sitten se syy miksi koko konsolin halusinkaan lainaksi, eli Shadow of the Colossus. Kyseessä on siis melko omalaatuinen peli, missä pelaajan ainoa tehtävä on lahdata 16 jättiläismäistä (tai ainakin isohkoa) kolossia ympäri pelin laajaa maailmaa. Peliä on myös mainostettu ICO -pelin jatko-osana, mitä se kyllä ei todellisuudessa taida olla, vaikka tuleekin samalta tiimiltä ja on visuaalisesti saman näköinen. Jossain haastattelussa taidettiin kyllä mainita, että pelien maailma on sama ja SotC sijoittuu maailmassa aikaan ennen ICO:n tapahtumia. Tarkoitukseni olisi päästä pelaamaan myös ICO joskus läpi.
SotC on visuaalisesti kaunista katsottavaa. Värimaailma on haalea ja pelkistetty ja laaja maailma eri ympäristöineen on kauniin autio ja jotenkin unenomainen. Kartalta löytyy jylhiä vuoristoja, tiheitä metsiä, kuivia aavikoita ja vesistöjä. Siellä täällä vipeltää pieniä mustia liskoja ja taivaalla liihottelee yksinäinen haukka tai kotka siellä täällä. Kartalla liikutaan joko jalan tai hevosella. Hevonen on hienosti mallinnettu ja ratsastaminen oli uskottavaa. Hevosta nimittäin ei ohjata suoraan vaan ikään kuin välillisesti pelihahmoa ohjaamalla (suitsista vetelyä, kannuksilla vauhdin potkimista ja piilotettuna kontrollina hevosen taputtamista ympyränapilla). Suuri osa peliajasta (ehkä noin puolet) menikin minulla maailmassa kiertelyyn ja paikkojen tutkimiseen.
Pelissä ei tosiaan ole muita vastustajia kuin nuo kuusitoista ennalta määritellyssä järjestyksessä surmattavaa kolossia. Jokaisella kolossilla on jokin heikko kohta tai jippo, millä niiden kimppuun pääsee ja jahka tämän keksii, niin kolossin lopettaminen on suhteellisen helppoa. Ongelmana vain onkin se, että miten suorittaa lähempää tutkimusta vihaisen kerrostalon kanssa. Kolossien elinympäristöissä ja ulkomuodoissa on paljon vaihtelua. Osa kävelee, osa ui vedessä, osa lentää ja kaikkea tuolta väliltä. Alkupään kolossit ovat puolustukseltaan vielä melko simppeleitä ja hitaita, mutta loppua kohden myös kolossien asearsenaali saa kinkkisempiä mittasuhteita.
Pelin juoni on pääosin pieni ja kaunis. Pelaajahahmo haluaa vain palauttaa itsellensä tärkeän tytön hengen ja tämä onnistuu vain tappamalla nuo 16 kolossia. Loppukohtaus on melko pitkä ja ehkä vähän liian rönsyilevä. Pienemmälläkin lopetuksella olisi jäänyt ihan hyvä maku suuhun.
Muutama tekninenkin ongelma pelistä löytyy. Paikoin kolmannen persoonan kamera sojottaa vähän minne sattuu ja ympäristön tarkastelu oli aavistuksen verran vaikeaa, kun ensimmäisen persoonan katselukulmaa ei ollut saatavilla. Tietyissä paikoissa pelissä voi myös pudota maan kuoren läpi noclip-henkisesti (ja kuolla), mutta itselläni näin kävi onneksi vain kerran.
Pisteitä pelille kuitenkin irtoaa helposti 4 ja puoli viidestä. Harvemmin tulee vastaan näin kaunista toteutusta ja omaperäistä ideaa toimivana pelinä.
PS: Kannattaa syödä hedelmiä puista ja valkohäntäisten liskojen häntiä (ammu häntään).
SotC on visuaalisesti kaunista katsottavaa. Värimaailma on haalea ja pelkistetty ja laaja maailma eri ympäristöineen on kauniin autio ja jotenkin unenomainen. Kartalta löytyy jylhiä vuoristoja, tiheitä metsiä, kuivia aavikoita ja vesistöjä. Siellä täällä vipeltää pieniä mustia liskoja ja taivaalla liihottelee yksinäinen haukka tai kotka siellä täällä. Kartalla liikutaan joko jalan tai hevosella. Hevonen on hienosti mallinnettu ja ratsastaminen oli uskottavaa. Hevosta nimittäin ei ohjata suoraan vaan ikään kuin välillisesti pelihahmoa ohjaamalla (suitsista vetelyä, kannuksilla vauhdin potkimista ja piilotettuna kontrollina hevosen taputtamista ympyränapilla). Suuri osa peliajasta (ehkä noin puolet) menikin minulla maailmassa kiertelyyn ja paikkojen tutkimiseen.
Pelissä ei tosiaan ole muita vastustajia kuin nuo kuusitoista ennalta määritellyssä järjestyksessä surmattavaa kolossia. Jokaisella kolossilla on jokin heikko kohta tai jippo, millä niiden kimppuun pääsee ja jahka tämän keksii, niin kolossin lopettaminen on suhteellisen helppoa. Ongelmana vain onkin se, että miten suorittaa lähempää tutkimusta vihaisen kerrostalon kanssa. Kolossien elinympäristöissä ja ulkomuodoissa on paljon vaihtelua. Osa kävelee, osa ui vedessä, osa lentää ja kaikkea tuolta väliltä. Alkupään kolossit ovat puolustukseltaan vielä melko simppeleitä ja hitaita, mutta loppua kohden myös kolossien asearsenaali saa kinkkisempiä mittasuhteita.
Pelin juoni on pääosin pieni ja kaunis. Pelaajahahmo haluaa vain palauttaa itsellensä tärkeän tytön hengen ja tämä onnistuu vain tappamalla nuo 16 kolossia. Loppukohtaus on melko pitkä ja ehkä vähän liian rönsyilevä. Pienemmälläkin lopetuksella olisi jäänyt ihan hyvä maku suuhun.
Muutama tekninenkin ongelma pelistä löytyy. Paikoin kolmannen persoonan kamera sojottaa vähän minne sattuu ja ympäristön tarkastelu oli aavistuksen verran vaikeaa, kun ensimmäisen persoonan katselukulmaa ei ollut saatavilla. Tietyissä paikoissa pelissä voi myös pudota maan kuoren läpi noclip-henkisesti (ja kuolla), mutta itselläni näin kävi onneksi vain kerran.
Pisteitä pelille kuitenkin irtoaa helposti 4 ja puoli viidestä. Harvemmin tulee vastaan näin kaunista toteutusta ja omaperäistä ideaa toimivana pelinä.
PS: Kannattaa syödä hedelmiä puista ja valkohäntäisten liskojen häntiä (ammu häntään).