Kolmas ja samalla viimeinen PS2:lla pelaamani peli oli fantasiamätkyttely
God of War. Ideana pelissä on edetä suhteellisen putkimaisia kenttiä, hakaten paloiksi jokainen vastaantuleva otus. Pelin edetessä pelihahmo Kratos saa lisää erikoiskykyjä, aseita ja taisteluliikkeitä. Kaiken liikkuvan mäiskimisen lisäksi etenemisen esteeksi on ripoteltu kevyitä puzzleja ja järeitä loppuvastustajia.
Erikoiskyvyt ovat taistelua helpottavia loitsuja, kuten esimerkiksi Medusan katse, joka kivettää viholliset hetkeksi. Aseena pelissä toimii pääosin kaksi ketjujen päässä olevaa pientä miekkaa, mutta myös isomman leipäveitsen saa matkaansa mukaan pelin keskivaiheilla. Itse en tosin tuota järeämpää moraa juuri tarvinnut, sillä kaksoismiekoilla vihollislaumat sai pidettyä näppärämmin hajurajan tuolla puolen. Taisteluliikkeitä ja erikoiskykyjen tehosteita ostetaan erillisen valikon kautta ja valuuttana toimii punaiset mokkulat, joita puolestaan löytyy erinäisistä arkuista, rikkoutuvista esineistä ja vihollisten raadoista. Tuo omavalintainen kykyjen ja etujen osto toi peliin kevyttä roolipelimäisyyttä, ja uusista taidoista tosiaan oli paljon hyötyä. Lisäksi tämä loivensi hieman oppismikäyrää, kun uudet kombo-hyökkäykset sai avattua vasta myöhemmin pelissä testattavakseen. Itse sain boostattua kaikki mahdolliset osa-alueet täyteen lukemaan vasta pelin lopussa (kun viimeinen vastustajakin oli jo teloitettu).
Peli sisältää myös järjettömän määrän piilotettuja paikkoja. Paikoin piilo-osiot ovat pidempiä luolia/alueita, tai sitten pieniä kielekkeitä tai muita loukkoja, joista löytyy jotain pientä kivaa (esim. niitä punaisia mollukoita). Suurin osa peliajastani menikin näiden kaikkien salaisuuksien etsimisessä, mutta se puolestaan toi peliin lisää mielenkiintoista tekemistä - päälle höökivien monsujen piekseminen kun käy aavistuksen verran tylsäksi jossain vaiheessa. Lisäkivaa peliin sai myös muutamasta puzzle-henkisestä tehtävästä.
Taistelumekanismi on pelissä mielestäni oiva. Komboja on melkoinen määrä, mutta jokainen varmaan löytää niistä oman suosikkinsa, ja opettelee taistelemaan löytämiensä kombohyökkäyksien avulla tehokkaasti. Kaikkia liikesarjoja ei onneksi tarvitse opetella, ja pelissä pääsee eteenpäin melkein pelkällä ränkytystekniikallakin. Eri vihollistyypeillä on myös tietyt heikkoudet, jotka oppimalla pärjää paljon paremmin. Lisäksi vihollisten lopettaminen onnistuu erilaisilla "minipeleillä", joissa pitää painella nappeja tietyssä järjestyksessä tai veivata analogitattia ruudun osoittamiin suuntiin. Pelin lukuisat loppuviholliset vaativat myös poikkeuksetta näiden minipelien hyödyntämistä. Myös peliin sijoitettu "saisko tähän K18-tarran"-panokohtaus vaatii kotoisasti tatin veivaamista (pun intended).
Teknisesti peli on laadukasta jälkeä. Maisemat ovat kauniita ja efektiä piisaa. Tekoäly ei kovin kummoinen ole, mutta se minkä älyssä häviää, määrässä voittaa. Kameratoteutus varmaan jakaa mielipiteitä, mutta minä kyllä pidin. Näkymä nimittäin ei ole perinteinen kolmannen persoonan kuvakulma, vaan kamera seuraa ennalta määritellyistä paikoista hahmon etenemistä. Kameran sijoitus vaihtelee aina ympäristön mukaan - ahtaissa käytävissä kamera tulee ikään kuin kiskoilla melko tiiviisti perässä ja isommissa alueissa kamera vetäytyy yläviistoon, jotta mahdollisimman iso osa taistelukentästä näkyisi. Erinäisissä kiipeilykohtauksissa kamera puolestaan menee suoraan sivulle, jolloin näkymä on vähän niinkuin vanhoissa kunnon 2D-hypi-pompi-peleissä.
Kaikille ei moinen mäiske ja aivottomampi jyrääminen välttämättä sovi, mutta tämä mukavasti mytologisilla mausteilla höystetty peli oli minulle ainakin kokemisen arvoinen. Peliaikaa lätkyn parissa vierähti mukavasti tuollaiset 13 tuntia, mikä oli vielä hyvinkin kipurajan paremmalla puolen. Kyseessä on erittäin laadukas lajityyppinsä edustaja, ja siksipä annankin sille
neljä tähteä viidestä.